Minua on vuosia vaivannut outo tunne ja ajatus julkisissa tiloissa, ja erityisesti julkisessa liikenteessä. Minulla on ollut stressin tunne, mahanpohjaa lähes kouristava olo siitä, että minun pitäisi tehdä jotain, jotta nämä ihmiset tutustuisivat Jeesukseen. Joskus kylkiäisenä tulee ajatus, että minun pitäisi tehdä enemmän heidän hyväkseen. En ole oikein osannut tehdä mitään tälle tunteelle. Joskus tunteen on saanut karistettua, jos valitsee vain keskittyä omiin asioihinsa – ei katsele ympärilleen ja laittaa musiikin korville. Mutta se ei ole koskaan kuulostanut kovin jeesusmaiselta, joten olen vältellyt tekemästä niin. Toinen vaihtoehto on ollut tiedostaa, ettei Isä syytä minua tai pidä suoritusta liian huonona. Mutta silti tunne on vaivannut. Joskus jokaisen vastaantulijan kohdalla mietin pitäisikö jotain tehdä tai sanoa. Usein mitään konkreettista ideaa ei ole.
Lyhyesti sanottuna tunteiden ja ajatusten kombo on siis jonkinlainen sekoitus syyllisyyttä, myötätuntoa, avuttomuutta ja halua seurata Jeesusta. Kuulostaako tutulta?
Kerran lähiaikoina ollessani Pasilan asemalla tunne valtasi taas. Ihmettelin tunnettani. Mietin, kuinka se tuntui mahassa asti. Sitten muistin jotain, minkä olin lukenut aiemmin liittyen Matteuksen evankeliumin kohtaan, ”Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla” (Matt. 9:36): Kun Jeesuksen ”valtaa sääli”, kreikankielinen sanoo, että hänen sisäelimensä liikuttuvat (ehkä kouraisevat?). Luulin, että kun sääli valtaa, se on jotenkin positiivinen kokemus, mutta sisäelimissä tuntuva olo ei kuulosta erityisen hienolta. Mutta ilmeisesti tämä tunne oli hyvin voimakas ja jossain mielessä negatiivinen. Mitä tällöin tapahtuu, jos emme elä Isän rakkaan lapsen identiteetistä käsin? Silloin tulkitsemme virheellisesti ja valheellisesti sinänsä ihan todellisia kokemuksiamme ja reagoimme niihin väärin. Lannistumme, syytämme itseämme, heitämme hanskat tiskiin tai yritämme omin voimin. Ja sehän on totta: meidän tulisikin tehdä jotain kadotettujen puolesta. Ja tehtävä on todellakin liian iso meille. Jostain syystä Jeesus ei kuitenkaan lannistunut, kokenut syyllisyyttä tai mennyt puhumaan itse kaikille.
Mitä Jeesus sitten teki? ”Silloin hän sanoi opetuslapsilleen: ’Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen.’ (Matt. 9:37-38) Luukkaan mukaan Jeesus lähettää opetuslapset sitten edellään kaupunkeihin osoittamaan Jumalan valtakunnan läheisyyden (Luuk. 10:1-3). Jeesus kehotti ympärillään olevia ihmisiä rukoilemaan työmiehiä, jotta valtavat kadonneet ihmisjoukot saadaan tavoitettua Isän rakkaudella. Varmaan Jeesus itsekin rukoili.
Mitä jos, seuraavan kerran kun ajattelemme, että pitäisi tehdä enemmän tai ei tarvitse tehdä mitään, kääntäisimmekin katseemme pois itsestämme ja alkaisimme rukoilla, että Herra, jolle sato kuuluu, lähettäisi väkeä (ja meidät) elonkorjuuseen?
Kirjoittanut Vili Sarento.
Vili haluaa, että ihmiset tuntisivat Jumalan, löytäisivät identiteettinsä Isän rakkaina lapsina ja alkaisivat elää Jeesuksen lähettiläinä omissa verkostoissaan koko ajan. Hän on täysipäiväinen työntekijä Uudenmaan Kansanlähetyksessä.
Viimeisimmät kommentit